Oho

Tässä se mun aktiivisuus nyt huomattiin. 12 päivää viime kirjoituksesta. Heikkoa.

Asiaan (mitä ei taida oikeasti olla)! Ajattelin kirjoittaa lähinnä vain kuulumisista, sillä minulla ei juuri nyt ole mitään kummempaa asiaa. Joulu tuli ja meni mutta kilot jäi. Harmittaa. Joululahjoissa ei ollut mitään suurempia ja kalliimpia laitteita, lähinnä tarpeellisia tavaroita, kuten esimerkiksi uusi lompakko. Poikaystävältäni sain lempirunoilijani viimeisimmän runokirjan. ♥♥♥♥♥
Öh, niin. Itse ostin omasta mielestäni hyviä ja käytännöllisiä lahjoja läheisilleni. Äidille paperisilppuri, veljelle laseja, toiselle paidan, isälleni sotaa käsittelevän kirjan, hänen naisystävälleen hyvän tuoksuisen saippuan ja ilmaisen pääsyn Floralia-näyttelyyn (wink wink, Kempeleen Pirilässä, keväällä 2015 enkä nyt valitettavasti muista päivämääriä :c) sekä Rollelle lelun jonka se hajotti heti ja namuja. Loman aikana tähän mennessä en ole tehnyt mitään kehittävää, vain katsonut töllöä, pelannut Sims ja lukenut. Tekisi mieleni pelata Skyrim.

Tiedättekö sen tunteen, kun olisi paljon järkevää tekemistä, esimerkiksi tehdä rästiin jääneitä koulutehtäviä tai urheilla, mutta sitä vaan tekee kaikkea muuta turhempaa jotta välttyisi sen tekemisen? Mulla on juuri tällä hetkellä moinen tunne. Olisi rutkasti helppoja koulutehtäviä tekemättä, mutta päätinkin tehdä ystävyysrannekkeita, vaikken tiedä kelle ja miksi.

No mutta hellurei ja hellät tunteet, en keksi enempää juttua. Kertokaahan mulle vaikka facebookissa tai jossain omia kuulumisianne jos jaksatte. Heipsan!

P.S. Näin poikaystävääni viimeksi alle viikko sitten ja kuolen ikävään. Vielä viikko. Apua..

Lurittelen kukkasia päälaellesi

Heipä hei vaan taas kaikille teille jotka uskallatte vilkaista blogiani ja myös teillekin jotka ette. Samantekevää. Mutta kumminkin asiaan, ei tosiaan ollut tarkoitus tänään kirjoittaa mitään, sillä aloitin tämän blogin vasta eilen ja jos kirjoitan näin päivittäin niin totutte siihen ja minun on pakko vääntää jotain tekstiä joka päivä. MUTTA SIIS, ajatuksena oli tänään kirjoittaa sekava soppa itsearvostamisesta ja koulukiusaamisesta (vaikken tahtoisi puhua siitä), sillä ajattelin tänään koulussa tämmösiä ja ajattelin muillekin jakaa vähän ajatuksiani. Elikkä heti ensimmäisenä "virallisena" blogitekstinäni toimii tällainen syvällisempi kirjoitus.

Jokohan nyt pääsisin aloittamaan... Eli siis, mietin tosiaan tänään, kuinka kurjasti minä ja suurin osa ihmisistä kohtelee itseään. Maailmassa on 7 miljardia ihmistä ja kyllä, minä itse olen vain hiekanjyvänen koko ihmiskunnassa. Mutta minä minulle itselleni (ja sinä sinulle) olen koko maailman napa. Eli merkitsemme itsellemme enemmän kuin uskotaan. Silti se unohdetaan aina kun käy pieninkin vastoinkäyminen.

Olen ollut koko peruskouluaikani ajan, eli 10 vuotta, koulukiusattu. Hyvin nopeaa alkoi tuntua, että en edes kuulu tänne. Kunnes puolitoista vuotta sitten saavuin ammattikouluun, missä koulukiusaaminen loppui kuin seinään (johtunee uudesta paikkakunnasta ja muiden opiskelijoiden aikuismaisista piirteistä luonteessa, varmaan). Mutta kun asia johon olin jo tottunut, loppui, tunsin itseni tulleen täysin hulluksi ja menetin todellisuudentajuni lähes kokonaan. Ensimmäinen vuosi kokonaisuudessaan ei kuitenkaan ollut niin hyvä kuin toisen vuoden tähän mennessä kulunut aika, joten viime vuosi oli hienoinen pudotus lempeämpään elämään. Kunnes nyt toisen vuoden ensimmäisellä puoliskolla, tajusin kuinka hyvin monet ihmiset pitävät minusta oikeasti ja sain todella paljon kehuja. Aloin myöskin seurustelemaan. Olin pitkään hyvin hämmentynyt tästä muiden ihmisten käytöksestä, sillä enhän ollut tottunut moiseen.

Näiden tapahtumien myötä olen pikkuhiljaa tajunnut, että olen ihan hyvä ihminen. Sekä se tärkein arvostus minkä ihminen voi kohdata, on itsearvostus. Ei itsensä arvostamiseen tarvitse muita ihmisiä, joskus ne vain edesauttavat asiaa.

Arvosta itseäsi itsenäsi.

Lurittelen kukkasia päälaellesi
Lasken tähtösiä olallesi
Unia toiselle
Pieniä suudelmia poskipäillesi
Rakkauden katseita suuntaasi
Onnen hymyä huulillesi
Valoa tulevaan

P.S. Miksei puistoissa ole talvella penkkejä? Entä jos joku (minä) tahtoo vain istahtaa talvisen maan keskelle ja kirjoittaa ajatuksiaan runojen lailla ylös? Tästä pitää laittaa palautetta johonkin.

Onko tämä blogi?

Moi

Ajattelin alkaa kirjoittamaan blogia, kuten varmaan huomaat. Tai en tiedä kuinka aktiivinen tulen olemaan, mutta yritän ainakin jotain. Kirjoitan siis suomen kielellä, välillä saatan livautella jotain englanniksi tai venäjäksi. Kyllä, luit aivan oikein, venäjäksi. En siis ole mikään huippuhyvä venäjän kielessä, mutta pidän siitä kovasti. Opiskelen sitä siis koulussa. Vain alkeita. Ajattelin ehkä kouluni venäjän kielen kurssien jälkeen jatkaa sen opiskelua, mutten ole vielä ihan varma.

Ainiin, opiskelu. Opiskelen siis toista vuotta OSAOssa Kempeleen yksikössä ja puutarhataloutta. Tarkalleen ottaen tuotantoa. Eli minusta tulee jonkin sortin maajussi. Nice. Rakastan käydä koulua, mutta hyvin usein aamulla se sänky houkuttelee enemmän kuin koulu. Ei kai siitä sen enempää.

Unohdin kokonaan itseni. Kai minä olen edes hieman tärkeä, koska onhan tämä minun blogini. Tai voihan se olla sinunkin, mutta et taida päästä käsiksi näihin teksteihin. Harmillista. Olen siis täysi-ikäinen naisenalku. Rakastan taidetta, varsinkin runoutta. Kirjoittelen itsekin vähän, niitä tulee ehkä tänne, en tiedä, en lupaa mitään. Omistan kissan, jonka nimi on Rolle. Hän on suloisin tapaus ikinä, tulen kirjoittamaan hänestä paljon. Sairastan reumaa, migreeniä ja atooppista ihottumaa. Psyykkisistä sairauksista en jaksa kertoa vielä. Tuskinpa tätä blogia tulee moni lukemaan.

Hiukseni ovat vaaleat ja silmäni harmaat. Olettaisin itseni olevan suomalainen. Olen lyhyt ja pullukka, viihdyn näin. Harrastan kumminkin liikuntaa silloin tällöin, mutta melko säännöllisesti. Olen likinäköinen, joten käytän laseja. Ne on melko isot, pidän niistä.

Tämä oli aika kehno esittelyteksti, koska en keksi enempää kirjoitettavaa. Enkä osaa käyttää tätä. Auttakaa.


P.S. Saatte kuvan Rollesta.