Lurittelen kukkasia päälaellesi

Heipä hei vaan taas kaikille teille jotka uskallatte vilkaista blogiani ja myös teillekin jotka ette. Samantekevää. Mutta kumminkin asiaan, ei tosiaan ollut tarkoitus tänään kirjoittaa mitään, sillä aloitin tämän blogin vasta eilen ja jos kirjoitan näin päivittäin niin totutte siihen ja minun on pakko vääntää jotain tekstiä joka päivä. MUTTA SIIS, ajatuksena oli tänään kirjoittaa sekava soppa itsearvostamisesta ja koulukiusaamisesta (vaikken tahtoisi puhua siitä), sillä ajattelin tänään koulussa tämmösiä ja ajattelin muillekin jakaa vähän ajatuksiani. Elikkä heti ensimmäisenä "virallisena" blogitekstinäni toimii tällainen syvällisempi kirjoitus.

Jokohan nyt pääsisin aloittamaan... Eli siis, mietin tosiaan tänään, kuinka kurjasti minä ja suurin osa ihmisistä kohtelee itseään. Maailmassa on 7 miljardia ihmistä ja kyllä, minä itse olen vain hiekanjyvänen koko ihmiskunnassa. Mutta minä minulle itselleni (ja sinä sinulle) olen koko maailman napa. Eli merkitsemme itsellemme enemmän kuin uskotaan. Silti se unohdetaan aina kun käy pieninkin vastoinkäyminen.

Olen ollut koko peruskouluaikani ajan, eli 10 vuotta, koulukiusattu. Hyvin nopeaa alkoi tuntua, että en edes kuulu tänne. Kunnes puolitoista vuotta sitten saavuin ammattikouluun, missä koulukiusaaminen loppui kuin seinään (johtunee uudesta paikkakunnasta ja muiden opiskelijoiden aikuismaisista piirteistä luonteessa, varmaan). Mutta kun asia johon olin jo tottunut, loppui, tunsin itseni tulleen täysin hulluksi ja menetin todellisuudentajuni lähes kokonaan. Ensimmäinen vuosi kokonaisuudessaan ei kuitenkaan ollut niin hyvä kuin toisen vuoden tähän mennessä kulunut aika, joten viime vuosi oli hienoinen pudotus lempeämpään elämään. Kunnes nyt toisen vuoden ensimmäisellä puoliskolla, tajusin kuinka hyvin monet ihmiset pitävät minusta oikeasti ja sain todella paljon kehuja. Aloin myöskin seurustelemaan. Olin pitkään hyvin hämmentynyt tästä muiden ihmisten käytöksestä, sillä enhän ollut tottunut moiseen.

Näiden tapahtumien myötä olen pikkuhiljaa tajunnut, että olen ihan hyvä ihminen. Sekä se tärkein arvostus minkä ihminen voi kohdata, on itsearvostus. Ei itsensä arvostamiseen tarvitse muita ihmisiä, joskus ne vain edesauttavat asiaa.

Arvosta itseäsi itsenäsi.

Lurittelen kukkasia päälaellesi
Lasken tähtösiä olallesi
Unia toiselle
Pieniä suudelmia poskipäillesi
Rakkauden katseita suuntaasi
Onnen hymyä huulillesi
Valoa tulevaan

P.S. Miksei puistoissa ole talvella penkkejä? Entä jos joku (minä) tahtoo vain istahtaa talvisen maan keskelle ja kirjoittaa ajatuksiaan runojen lailla ylös? Tästä pitää laittaa palautetta johonkin.